|
Korkeakouluopiskelijat eivät ole koskaan valmistuneet toivotulla nopeudella. Opintoja on aina keskeytetty, on vaihdettu koulutusalaa, menty töihin ilman tutkintoa tai opiskeltu työn ohessa. Viime vuosina korkeakouluopiskelijoiden ikärakenne on muuttunut entistä heterogeenisemmäksi. Tämän takia valmistumisaikojen ja keskeyttämisen kysymykset asettuvat yhä monimutkaisempaan kokonaisuuteen. Väestön ikärakenteen muutos, eläköityminen ja niistä seuraava huoli osaavan työvoiman saatavuudesta ovat olleet taustana Suomessa viime vuosina korkeakoulutuspolitiikan yhden tärkeimmän tavoitteen eli nopean tai ihanneajassa tapahtuvan valmistumisen tavoittelussa. Suomi on kansainvälisesti vertailtuna maa, jossa siirrytään verraten vanhoina korkeakoulutukseen, jolloin sieltä valmistutaan myös vähän iäkkäämpinä – vaikka itse tutkinto tehtäisiinkin ajallisten standardien mukaan. Kaikki alat huomioiden Suomessa korkeakouluista valmistuneet ovat noin 26 – 28 -vuotiaita, mikä on muutamia ja jopa useita vuosia enemmän kuin monissa muissa korkean elintason maissa.
Opintoajan pitkittyminen toivotusta ja valmistumisen lykkääminen liittyvät sekä yksilön elämäntilanteeseen että yhteiskunnallisiin reunaehtoihin. Esimerkiksi juuri nyt keskellä lamaa on havaittu ainakin osan korkeakouluopiskelijoista lykkäävän tutkinnon ottamista ulos. Ylipäänsä joskus voi olla hyvin järkevää nauttia hieman pitempään Suomen kohtuullisen hyvistä opintososiaalisista etuuksista kuin siirtyä työnhakijaksi, jonka sosiaaliturva rakentuu eri elementeistä. Jatko-opiskelijaksi siirtymisellä voi myös varmistaa joidenkin opintososiaalisten etujen jatkumisen. Myös epävarmuus ja pelko, ei-rationaaliset seikat, voivat vaikuttaa opintojen venymiseen. Jos ei tiedä mistä töitä voisi saada tai ei tiedä mitä töitä omalla tutkinnolla edes voi hakea, valmistumisen lykkääminen siirtää vaikeiden asioiden kohtaamista. Toisaalta työhön siirtyminen ilman valmista tutkintoa on mahdollista joillakin aloilla ja tämä näkyy korkeakouluissa tahroina tilastoissa, vaikka monesti asiallisesti ottaen opiskelija on opintonsa tehnyt ja löytänyt töitä.
Usein opintoaikainen työssäkäynti on nostettu tärkeäksi opintoaikoja venyttäväksi tekijäksi.. Viimeisimmän tutkintorakenneuudistuksen keskeinen tavoite yliopistoissa oli varmistaa opintojen järjestäminen siten, että valmistumien on mahdollista keskimäärin viidessä vuodessa. Keskimääräisiä valmistumisaikoja on pyritty lyhentämään. Eikö silloin ole selvää, ettei opintojen aikana voi käydä töissä ilman opintojen venymistä? Suomessa tätä on selvitetty useissa tutkimuksissa. Esimerkiksi Eero Kurrin (2006) tutkimus ei tue tätä näkemystä. Kurri tarkasteli yliopisto-opiskelijoiden terveystutkimus 2004 -aineistosta opintojen etenemisen hidastumiseen vaikuttavia tekijöitä. Hän sai aineistosta tukea hypoteesilleen, että työssäkäynti ja toimeentulo-ongelmat eivät ole merkittäviä opintojen sujumattomuuden syitä seitsemän ensimmäisen opintovuoden aikana. Opiskeluaikainen työssäkäynti ei ollut yhteydessä opintojen sujumattomuuteen. Sen sijaan opintojen ohjauksen ja opiskelutaidollisten valmiuksien merkitys korostuivat. Opiskelijoilla näyttää olevan työssäkäynnistä huolimatta riittävästi aikaa opiskeluun, mutta esteiksi muodostuvat opiskelutaidot ja opiskelun ohjauksellinen tuki.
Tutkimusten myötä huomio kiinnittyy korkeakoulujen toiminnan kehittämistarpeisiin. Tavoitteena pitäisi olla opiskelijan korkeakouluyhteisöön kiinnittymisen edistäminen. Kun opiskelija löytää oman paikkansa ja kokee alusta asti kuuluvansa yhteisöön, opiskelumotivaation säilyminen läpi opintojen on todennäköisempää. Opiskelijoille tulisi muodostua opintojen alusta asti käsitys, että opintoja tehdään heitä itseään varten, ei opettajaa tai korkeakoulua varten ja että opintojen onnistuminen on seurausta yhdessä tehtävästä työstä, jossa opiskelijalla ja opettajalla on omat roolinsa. Päävastuu opintojen sujumisesta on opiskelijalla itsellään, mutta toimivan korkeakouluyhteisön ja opiskeluilmapiirin muodostuminen on kaikkien yhteinen tehtävä.
Nykyiseen tilanteeseen on tultu vuosikymmenten kuluessa. 1960-luvulle saakka korkeakoulutus oli Suomessa harvojen koulutusväylä. Opiskelijamäärät korkeakoulutuksessa kasvoivat hitaasti. Vähitellen korkeakoulujen portit alkoivat avautua yhä useammille, kun väestön koulutustason nostamiseen alettiin yleisemminkin panostaa yhä lisää. Korkeakoulutuksen aloittajamäärät kasvoivat etenkin 1990-luvulla merkittävästi. Merkittävänä tekijänä oli ammattikorkeakoulujärjestelmän luominen. Myös yliopistojen opiskelijamäärät kasvoivat tuolloin merkittävästi. 1990-luvun alussa yliopistokoulutuksen aloitti vuosittain noin 15 000 opiskelijaa. Nykyisin yliopistokoulutuksen aloittaa vuosittain noin 21 000 opiskelijaa. Lisäksi ammattikorkeakoulujen nuorten koulutuksen aloittaa vuosittain noin 26 500 ja aikuiskoulutuksen noin 6 000 opiskelijaa.
Suomessa opintojen keskeyttäminen ilmiönä on kansainvälisesti tarkasteltuna keskitasoa vähäisempää. Tilastojen perusteella yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa koulutuksen läpäisy on maassamme varsin tarkalleen OECD-maiden keskitasolla. Yliopisto-opinnot keskeytyvät vuosittain noin 30% aloittaneista. Keskeyttäminen tarkoittaa vain harvoin opiskelun tai työelämän ulkopuolella jäämistä kokonaan. Valtaosa keskeyttämisistä liittyy koulutusalan tai oppilaitoksen vaihtamiseen tai työelämään siirtymiseen ilman valmista tutkintoa.
OPM:n linjana on ollut kirjata koulutussektoria vaihtaneet keskeyttäneiksi. Sen sijaan koulutussektorin sisällä oppilaitosta tai koulutusalaa vaihtaneet eivät kirjaudu keskeyttäneiksi. Tiedot perustuvat Tilastokeskuksen oppilaitoksilta keräämiin henkilöpohjaisiin opiskelija- ja tutkintotietoihin. Näiden tietojen pohjalta ei aina tiedetä, ovatko eri koulutusasteilla keskeyttäneet suorittaneet tutkinnon myöhemmin jollain muulla koulutussektorilla. Yliopistoissa on ollut myös vaikea tilastoida keskeyttämisiä, koska perinteisesti opiskeluoikeus on ollut ikuinen. Opiskelija on myös voinut hankkia itselleen useita aloituspaikkoja aiemmin samana, nykyisin peräkkäisinä vuosina. Näin on edelleen mahdollista hankkia sivuaineopinnot pääaineopiskelijana ja liittää ne osaksi jonkun muun oppiaineen tutkintokokonaisuutta. Keskeyttämisten osalta yliopistoissa on tapahtunut lievää tilanteen kehittymistä parempaan suuntaan 2000-luvun aikana. Aloitettu opinnot siis saatetaan loppuun hieman aiempaa useammin. Läpäisyn odotusarvo yliopistoissa on ylemmän korkeakoulututkinnon osalta vajaat 70 %.
Opintojen valmiiksi saattamiseen liittyy monia tekijöitä: yksilön motiivit, koulutuksen koettu mielekkyys, tarjolla olevat työmahdollisuudet sekä ystävien, perheen ja opiskelutovereiden vaikutus. Virallisen koulutuspolitiikan lähtökohtana on se, että opintopolut rakentuvat koulutettavan motivoituneen hakeutumisen pohjalta. Ihminen hakeutuu mieleiseensä koulutukseen sopivaksi katsomanaan aikana. Motivoitunut toiminta edellyttää arvoja ja tavoitteita, jotka koulutukseen hakeutuja hän kokee tavoittelemisen arvoisiksi. Motivaatioon vaikuttaa myös yksilön tahto ponnistella tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällöin esimerkiksi ajankohtainen kysymys uusien ylioppilaiden siirtymisestä jatkokoulutukseen on monisyinen. Entä jos uusi ylioppilas ei ole motivoitunut jatkamaan heti opintojaan, kun toimintaympäristössä on vallalla välivuoden pitämistä suosivat arvot ja toimintatavat? Mikä on se mahtikäsky tai mitkä ovat ne mekanismit, joilla uusi ylioppilas saadaan tehokkaasti jatkamaan koulutusputkeaan?
Vuorinen & Valkonen (2005) havaitsivat, että huomattavalla osalla korkeakoulutukseen hakeutuneista ei ollut selkeää käsitystä opiskelualastaan hakeutumisvaiheessa. Juuri tästä syystä välivuoden pitämistä on puolustettu. Uudelle ylioppilaalle pitäisi antaa aikaa pohtia rauhassa valintoja ennen hakeutumista korkeakoulu- tai muihin opintoihin. Valtiovalta on tosin järjestänyt pääosalle miespuolisia ylioppilaita pohtimismahdollisuuden asevelvollisuuden muodossa. Silti valinnat ovat usein heikosti perusteltuja ja voikin kysyä missä määrin opintoalan valinta on sattumaa tai hakuammuntaa eikä rationaalinen valinta?
Päämäärätietoiset opiskelijat saavat todennäköisimmin opintonsa valmiiksi. Toisaalta kysymys on myös rakenteellinen: missä määrin opintojen sisällöissä voi tehdä yksilöllisiä valintoja, jotka edesauttavat motivaation ja mielekkyyden säilyttämistä? Selkeät putkitutkinnot toimivat hyvin silloin, kun opiskelija on vahvasti motivoitunut ja varma päämäärästään. Sen sijaan näiden suhteen epävarmempi opiskelija saattaa keskeyttää opintonsa tavallaan turhaan, mikäli opinnoissa ei ole riittävästi joustoa. Toisaalta joustolla on aina rajansa. Tietyllä alalla on osattava alan keskeiset sisällöt, joita ei voida opetussuunnitelmasta syrjäyttää. Kuitenkin usein jo pienet valinnanmahdollisuudet antavat opiskelijalle tunteen omavoimaisuudesta ja omasta vastuusta, mitkä yleensä myötävaikuttavat opintojen loppuun saattamiseen.
Suomalaisen korkeakouluopiskelun tila ja korkeakouluopiskelijoiden elämäntilanne voidaan kuvata keskimääräisesti tunnusluvuilla, jotka voidaan suhteuttaa joko kotimaan tai laajempaan kontekstiin. Esimerkiksi suhteutettaessa suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden nettotulot kaikkiin suomalaisiin palkansaajiin, voidaan tehdä johtopäätös keskimääräisesti varsin huonotuloisista opiskelijoista. Suhteutettaessa korkeakouluopiskelijoiden elämäntilanne eri tunnusluvuilla eurooppalaisiin opiskelijatovereihin, tilanne näyttäytyy toisenlaisena.
Kolmas eurooppalaisten korkeakouluopiskelijoiden sosiaalisia ja taloudellisia oloja vertaileva Eurostudent-tutkimus on julkaistu kuluvana vuonna. Mukana vertailussa on 23 maata. Muutamien keskeisten tietojen avulla voi hahmottaa kuvaa suomalaisesta korkeakouluopiskelijasta. Suomessa yli 60% korkeakouluopiskelijoista on naisia. Tämä on neljänneksi eniten Euroopassa. Eniten naisopiskelijoita on Latviassa. Myös Ruotsissa on Suomea enemmän naisopiskelijoita. Latvialaiset ovat myös Euroopan nuorimpia korkeakouluopiskelijoita, kun sen sijaan suomalaiset ovat lähes vanhimpia. Suomessa alle 20-vuotiaiden korkeakouluopiskelijoiden osuus on Euroopan alhaisin.
Suomalaisilla on puolestaan toiseksi eniten työkokemusta ennen korkeakouluopiskelua. Suomessa työkokemuksen hankkiminen jatkuu myös opintojen aikana. Kun enintään 20 tunnin käyttäminen opintoihin viikossa asetetaan osa-aikaopiskelun rajaksi, on tällaisia opiskelijoita suomalaisista kolmasosa. Yli 30 tuntia viikossa käytti opiskeluun suomalaisista opiskelijoista 45%, kun vastaava luku oli esimerkiksi Ruotsissa 59%. Turkissa, Sveitsissä, Bulgariassa, Romaniassa ja Portugalissa lähes tai yli 70% opiskelijoista käytti vähintään 30 tuntia viikossa opiskeluun.
Suomessa käytetään yliopisto-opinnoista valmistumiseen toiseksi eniten aikaa Euroopassa, hieman yli kuusi vuotta. Nopeimmin valmistutaan Englannissa ja Walesissa, noin neljässä vuodessa, mitä tosin pitkälti selittää tutkintojärjestelmien erot. Suomi näyttää olevan varsin tasa-arvoinen maa. Sen lisäksi, että naisten osuus korkeakouluopiskelijoista on korkea, on meillä suhteellisen paljon vammaisia opiskelijoita ja lisäksi perheen sosiaalinen tausta vaikuttaa varsin vähän korkeakoulutukseen hakeutumiseen ja pääsyyn. Suomessa siis työläisperheen lapsi on keskimääräistä todennäköisemmin korkeakoulutuksessa kuin suuressa osassa muuta Eurooppaa.
Suomalaiset nuoret muuttavat asumaan itsenäisesti varhain. Suomessa vanhempien luona asuvien korkeakouluopiskelijoiden määrä on Euroopan alhaisin. Omassa asunnossa asuvien määrä on toiseksi korkein Norjan jälkeen. Eurooppalaisittain vertaillen köyhät suomalaisopiskelijat ovat hyvätuloisia. Itsenäisesti asuvien opiskelijoiden kuukausitulot ovat seitsemänneksi korkeimmat Euroopassa. Takanamme ovat mm. Saksa, Irlanti ja Ranska. Suomalaisten opiskelijoiden tilastollinen pienituloisuus syntyykin vertailusta kotimaan kotitalouksien keskimääräisiin tuloihin.
Paljon parjattu opintotukijärjestelmä on Suomessa yksi Euroopan parhaita. Suomi on Euroopan kärkimaita opintotukea saavien määrässä ja lisäksi opintotuki kattaa meillä tuloista yli 40%, mikä on erittäin hyvää eurooppalaista tasoa. Vain Ruotsissa ollaan muita Euroopan maita selvästi edellä. Siellä opintotuki kattaa 70% tuloista. Huomion arvoista on myös, että Suomi yhdessä Ruotsin, Skotlannin ja Saksan kanssa ei peri lainkaan maksuja korkeakouluopiskelusta.
Julkisuudessa paljon esillä ollut opiskelijoiden työssäkäynti on Suomessa eurooppalaisittain vertaillen maltillista. Hieman yli 40% käy töissä, mikä on vähemmän kuin vertailussa mukana olleissa maissa keskimäärin. Kuitenkin suomalaiset opiskelijat käyttävät Euroopan neljänneksi vähiten, 28 tuntia viikossa, opintoihinsa. Kun suomalaiset käyvät töissä keskimäärin 10 tuntia viikossa, pyöristysten jälkeen syntyvä summa 39 tuntia viikossa on koko vertailuaineiston toiseksi lyhin korkeakouluopiskelijan työviikko. Lyhin työviikko, 34 tuntia, on Irlannissa.
Suomi on vertailun perusteella maa, jossa on
- poikkeuksellisen vähän alle 20-vuotiaita korkeakouluopiskelijoita,
- jossa opintoihin ja töihin käytetään melko vähän aikaa viikossa,
- jossa alle 20 tuntia viikossa opiskelevien määrä on varsin suuri,
- jossa opintotuki on kohtuullisesti järjestetty ja
- jossa opintojen valmistuminen kestää pitkään.
Lisätietoa aiheesta:
Ammattikorkeakoulusta valmistuneiden keski-ikä vuonna 2007:
http://stat.fi/til/akop/2007/akop_2007_2008-04-04_tau_004.html
Suomen koulutusjärjestelmä kansainvälisesti vertaillen:
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/pol04.pdf?lang=fi
Perustietoa mm.
- väestön koulutustasosta
- korkeakoulutukseen siirtymisiästä eri maissa
- koulutuksen taloudesta
Koulutus ja tiede Suomessa 2008:
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm24.pdf?lang=fi
Kattava yleisesitys, joka sisältää keskeisiä tilastoja.
KOTA-tietokannnasta löytyy tarkkoja tilastoja yliopistoista mm. valmistumisajoista:
https://kotaplus.csc.fi/online/Haku.do
Opetusministeriön politiikka-analyysejä 2009:1 ”Euroopan korkeakouluopiskelijoiden sosiaaliset ja taloudelliset olot”. Luettavissa sivuilta www.minedu.fi
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Euroopan_korkeakouluopiskelijoiden.html?lang=fi
|
